Kun Niemiset palaavat ongelta, odottaa heitä ähisevä yllätys. Miten kuokkavieras saadaan karkotettua? 

Kesäilta alkoi jo hämärtää, kun Niemisen perhe asteli iltaongelta kohti telttapaikkaansa. Ensimmäisenä polulla loikki Iida, jolta ei virta tuntunut loppuvan, vaikka päivä oli ollut touhua täynnä. Iidan perässä astelivat onkimestari Miikka, kalasaalista tikun nokassa roikottaen, sekä äiti, perheen luotettu roudari, onget kainalossaan ja matoämpäri kädessään. Letkan viimeisenä tallusteli isä rahdaten reppuselässään perheen kuopusta, Sofiaa, joka eskarilaisen innolla selosti metsälammen kaloista ja vesikirpuista.

Ahti oli ollut suopea ja antanut antimia kuuden pulskan ahvenen verran. Niistä saataisiinkin makoisa iltapala telttaretken viimeisen illan kunniaksi.

Äkkiä Iida pysähtyi kuin seinään. Joku oli selvästi käynyt teltalla heidän onkireissunsa aikana. Roskiksena toiminut iso jätesäkki oli revitty ja sen sisältö levitelty pitkin maata. Myös vesikanisteri kenotti kyljellään teltan edessä.

Niemiset pysähtyivät polulle jääden tuijottamaan telttapaikkaansa kohdannutta kaaosta. Isä nosti sormen huulilleen:

– Hyss! Kuunnelkaa!

Teltasta kuului outoa tuhinaa ja ähinää. Niemiset katsoivat ihmeissään toisiaan: mikä tai kuka saattoi pitää tuollaista ääntä? Heidän teltassaan!

– Jos siellä on possu?, Miikka kysyi kuiskaten, kun puhinaan sekoittui vaimeita röhkäisyjä.

– Mistä tänne nyt possu olisi eksynyt!, äiti tuhahti hermostuneena. – Kyllä tuo minusta ihmiseltä kuulostaa. Onkohan joku rantojen mies käynyt levolle meidän telttaamme? Heikki, kurkkaa sinne äkkiä. Mutta ole varovainen.

Isä hiipi varovasti kohti telttaa. Askel askeleelta hän lähestyi teltan raollaan olevaa oviaukkoa. Isä ojensi kätensä raottaakseen vetoketjua lisää. Samassa telttakangas pullahti aivan isän kengän juuressa, ja teltan sisältä kuului sarja tuhahduksia ja äänekäs röhkäisy.

– Hei!, isä kiljahti ja kavahti taaksepäin.

Jokin raskastekoinen, kömpelönoloisesti liikkuva hahmo liikahti aivan teltan seinän vieressä ja katosi sitten taas. Niemiset tuijottivat kohtaa, jossa hahmo oli äsken käännähtänyt.

Ennen kuin kukaan ehti estellä, pikku-Sofia marssi määrätietoisesti teltan suuaukolle ja kurkisti sisään. Perheen makuupussit ja makuualustat oli rutattu suureksi kasaksi keskelle telttaa. Kasasta kuului vaimeaa puhinaa. Jotain musta-valko-harmaata, karvaista ja muhkeamuotoista pilkotti makuupussien seassa. Otus nosti päätään ja samassa Sofia näki pitkän kuonon ja kaksi pientä, kirkasta silmää, jotka napittivat häntä hieman likinäköisesti. Samassa pää katosi röhkäisyn ja hiljaisen urinan saattelemana.

– Se on mäyrä! Sofia hihkaisi ja vetäisi päänsä teltasta.

– Mäyrä! Mitä se meidän teltassa tekee? Ja millä ihmeellä me saadaan se pois?, isä ihmetteli ja hieroi hajamielisesti kaljuuntuvaa päälakeaan.

– Minä en ainakaan tuonne enää mene. Miikka, anna ne ahvenet tähän minulle pois tieltä, äiti mutisi ja vetäytyi isolle kivelle istumaan ahvenet kainalossaan.

– Mitä me sitten tehdään?, Miikka pohti. Kutsutaanko poliisit?

– Se on kai ollut etsimässä ruokaa ja löytänyt meidän teltan. Se varmaan tykkää siitä. Mäyrät asuu luolissa, Sofia selitti.

– Mutta eihän se voi meidän telttaan muuttaa!, Iida ihmetteli, missä me sitten nukutaan?

Isä pudisti päätään:

– Ei, kyllä se pitää saada pois sieltä. Nyt kaikki mietitään oikein kovasti.

Keskittynyt hiljaisuus levisi muuten melko äänekkäiden Niemisten keskuuteen. Äiti istui korkealla kivellä ja näytti huolestuneelta. Isä käveli edestakaisin ja mutisi vaimeasti itsekseen. Miikka, Iida ja Sofia istuivat maassa ja pohtivat totisina. Yhtäkkiä isä pysähtyi:

– Sofia, mitä mäyrät syö?

– Mitä vaan. Hyönteisiä, pikkueläimiä, kasveja, juuria, kastematoja…

– Kastematoja! Hyvä! Miikka, anna kastemadot! Meidän pitää houkutella mäyrä ulos teltasta.

Isä heilutteli matoämpäriä teltan oviaukon edessä.

– Herra Mäyrää, täällä olisi teille oikein makoisa ateria!

Sitten isä tiputti pari pulleaa onkimatoa teltan suulle ja muutaman teltan ulkopuolelle.

Hetken aikaa makuupussien suojissa tuhistuaan mäyrä nuuski ilmaa. Sitten se otti pari varovaista askelta kohti oviaukkoa.

– Nyt se tulee! Menkää kauemmaksi, että se uskaltaa tulla ulos!

Isä perääntyi innoissaan ja harppoi piiloon ison kiven taa. Kivellä istuva äiti vetäisi jalat ylös ja kyyhötti aivan liikkumatta.

Varovasti mäyrä astui ulos teltasta. Se imaisi houkutuskastemadot suuhunsa nopeasti ja tähysi sitten ympärilleen.

– Se haluaa lisää ruokaa, Sofia kuiskasi läheisen männyn takaa kunnioitusta äänessään.

– Kastemadot loppuivat jo, isä henkäisi, mitäs sille nyt syötetään?

Samassa mäyrä nosti kuononsa ja nuuhkaisi ilmaa kiinnostuneena. Sitten se käänsi katseensa kohti suurella kivellä kököttävää äitiä. Se lähti määrätietoisesti lönköttämään kohti kiveä.

– Iik! Mitä se nyt haluaa? Se syö minut!, äiti henkäisi pelästyneenä ja nousi seisomaan.

– Kalat! Se haistoi kalat!, Sofia hihkui. Äiti, heitä ne pois!

– Ei! Ei mun ahvenia!, Miikka voihkaisi pettyneenä, mutta liian myöhään; äiti nappasi isointa ahventa pyrstöstä ja sinkaisi sen näyttävässä kaaressa kohti metsää. Mäyrä pysähtyi ja lähti lyllertämään kalan perään. Sitten se taas pysähtyi ja käänsi kysyvän katseensa äitiin.

– Se haistaa, että niitä on enemmän! Heitä loputkin!, Iida kannusti.

Kuin Tero Pitkämäki konsanaan äiti viskoi ahvenet niin kauas kuin jaksoi. Mäyrä taapersi perään, nappasi kalat ja hotki niitä innoissaan. Maiskutus ja tyytyväinen röhkintä kantautui metsänrajasta teltalle asti.

– Jee! Onnistuttiin! Teltta on taas meidän, Iida ja Sofia hihkuivat riemuissaan tanssien teltan ympäri.

Isä ja äitikin huokasivat helpotuksesta ja katsoivat sitten toisiinsa hymyillen. Vain Miikka näytti myrtyneeltä. Häntä harmitti teltanvaltaajalle menetetty ahvensaalis.

– Älä välitä, isä kietoi kätensä Miikan harteiden ympärille. Narrataan vielä aamulla uudet ahvenet. Sinä ja Sofia olette nyt meidän sankareita!

Kävi niin tai näin – Jyväshyvä.