Jari-Pekan tylsä pesti kesätoimittajana muuttuu keijukaisen metsästykseksi, kun Jape kohtaa hiekkatiellä ihanan tytön. Löytääkö Jape haaveidensa keijukaisen? Ja mitä tapahtuikaan vanhainkodin kesäjuhlassa?

Jari-Pekka seurasi keijukaisen lentoa haltioituneena. Siro olento tanssi pitkin puistotietä, ja aurinko välkehti sen vehnänvaaleilla kutreilla. Valkoiset Converset tuskin koskettivatkaan tien hiekkaista pintaa. Keijulla oli tummansiniset pillifarkut, turkoosi toppi ja niiden päällä niin valkoinen takki, että se näytti lähes hohtavan. Ja sen kasvot. Jape ei ollut ikinä nähnyt mitään niin söpöä: korkeat poskipäät, herkkä suu, nöpönenä, kevyesti ruskettunut iho ja paljon pisamia.

Keiju heilautti ponnariaan viehkeästi, tanssahteli lähemmäs Japea ja katsoi häntä taivaansinisillä, satumaisen lempeillä silmillään.

– Sie taidat olla se Tolppiksen kesäjamppa, eikö?
– …
– Hei, haloo!
– …
– Pitääks miun viittoo siulle?

Jape tunsi pudonneensa jääkylmään veteen. Hetkinen! Tuo ihmeellinen olento tosiaan oli hänen edessään ja puhui hänelle. Ja tällä hetkellä vielä melko harmistuneeseen sävyyn. Viime aikoina oli tullut unelmoitua aika paljon – täällä Tolppilassa kesätoimittaja kun ei varsinaisesti ollut elämänsä kuumimpien skuuppien äärellä. Mutta tämä ei siis ollutkaan haaveunta!

– Ööö, sori! Mitä sä sanoit? Joo, olen. Siis se Tolppajoki-lehden kesätoimittaja. Jari-Pekka Peltonen. Helsingistä. Moi.

– No, moi. Aattelin jo, että oot kuuro. Tulin moikkaamaan, kun täällä ei usein näy uusia naamoja. Arvasin heti, että sie oot se kesähessu.

– Ai. Öh. Joo…

– Oho, miun pitääkin mennä nyt. Lounastunti loppuu. Tsemppiä toimitukseen! Heippa!

– Heippa…

Japen teki mieli potkaista itseään persuksille. Mahtavaa, Jape! Teitpä todella fiksun vaikutelman! Minkälainen toimittaja jää täysin sanattomaksi, eikä tajua edes kysyä keskustelukumppaninsa nimeä? Nyt herää, mies! Jape päätti, ettei juttu saisi jäädä siihen. Hänen oli pakko selvittää, kuka tuo tyttö oli, ja mistä hän puistotielle tupsahti. Ei kai täällä pikkukylässä voinut kovin montaa keijukaista olla.

***

– …ja Peltonen ja Kariluoto menevät sitten Kultalehtoon. Johtajan nimi on Kyllikki Hernesniemi ja hän on luvannut antaa haastattelun. Tämä lienee selvä? Peltonen? Peltonen!

Päätoimittajan närkästynyt ääni havahdutti Japen mietteistään.

– Joo. On selvä. Mennään. Reportaasi vanhainkodin kesäjuhlista tulossa!

Jo kaksi viikkoa oli kulunut, eikä merkkiäkään keijutytöstä. Missä se nainen piileskeli? Jape muisti, että viimekohtaamisella tyttö oli ollut lounastauolla ja tällä oli ollut valkoinen työtakki. Sen tarkempia havaintoja Jape ei ollut ehtinyt tehdä. Hän oli tarkistanut kaikki paikat, joissa muisti nähneensä valkoisia työsuja: apteekin, kauneussalongin, fysioterapiaklinikan ja hammashoitolan. Jokaisella juttukeikallaan hän piti silmänsä auki, jos vaikka jossain olisi vilahtanut kullankeltainen ponnari tai valkoiset tennarit. Silti ei jälkeäkään.

***

– Hei vaan. Minä olen Kyllikki Hernesniemi. Tervetuloa Kultalehtoon! Vanhainkodin johtajatar ohjasi kesätoimittajan sisään. Kuuttakymmentä käyvällä arvokkaalla rouvalla oli klassisen huoliteltu tyyli, kesämekko ja ymmärtäväinen hymy. Hän viittoili Japea ja valokuvaaja Kariluotoa seuraamaan.

– Tulkaa, niin hoidetaan tämä haastattelu nopeasti alta pois. Päästään sitten muiden kanssa puutarhaan. Juhlat alkavat ihan pian.

Vain hetkeä myöhemmin Jape oli taas vanhainkodin pihamaalla ja katseli ympärilleen. Rakennuksen sivustalle oli pystytetty pitkä pukkipöytä kahvitarjoilua varten. Suurten vaahteroiden alla oli kaksi isoa pihakeinua, jossa kiikkui tusina rupattelevaa vanhainkodin asukkia. Lisää senioreja paistatteli päivää puutarhatuoleilla, jotka oli ripoteltu ympäri nurmikkoa. Puutarhan laidalla oli valkoinen teltta, jossa joukko bändikamoja jo odotteli soittajiaan.

Hernesniemi oli ollut sujuvasanainen, ja haastattelu oli saatu purkkiin nopeasti. Nyt pitäisi siis vain kerätä materiaali reportaasiosuutta varten ja sitten äkkiä kotiin. Japella oli vielä yksi keijukainen metsästämättä. Paras pistää toimeksi, Jape ajatteli ja otti suunnan kohti lähintä mummoa.

Kolme tuntia, kuusi haastateltavaa ja kymmeniä valokuvia myöhemmin Jape oli edelleen Kultalehdossa ja manasi hiljaa mielessään. Hän ei ollut ollenkaan ottanut huomioon, kuinka paljon näillä senioreilla oli asiaa! Kesäjuhlat olivat hyvässä vauhdissa, vanhainkodin orkesteri pisti parastaan pelit sauhuten ja laitoksen asukeilla juttu luisti. Jape oli kuullut monta hauskaa tarinaa, muttei pystynyt keskittymään niistä yhteenkään. Hänen ajatuksensa olivat aivan muualla.

– Ja nyt loppuhuipennuksena: letkajenkka!

Jape ei ehtinyt edes tajuta, mikä häneen iski. Yhtäkkiä hän vain huomasi olevansa tempaistuna keskelle hihkuvaa ja hurjasti jenkkaavaa juhlakansaa. Letkaa veti mahakas papparainen, joka vauhdista päätellen oli varsinainen letkajenkkavirtuoosi. Japen edessä jenkkasi piskuinen mummo olkansa yli herttaisesti mutta vaativasti virnistellen, ja takana hölskyi vanhainkodin johtajatar ohjaten häntä tiukasti olkapäistä. Jape pälyili ympärilleen ja huomasi Kariluodon seisoskelevan sivummalla itsekseen virnuillen. Miten ihmeessä tuo välttyi tältä? Jape ehti ajatella, ennekuin taas tempautui letkan mukana liikkeeseen.

Yhtäkkiä, kesken letkajenkan hurjimpien tahtien Jape tunsi vihlaisevan kivun polvessaan. Hän ulvahti ja taipui kaksinkerroin. Tanssi loppui kuin seinään. Koko vanhainkoti orkesteria myöten kerääntyi maassa voihkivan nuoren miehen ympärille. Jape itse ei kuullut eikä nähnyt mitään. Ainoa, mitä hän pystyi ajattelemaan, oli viiltävä kipu vasemmassa polvilumpiossa.

– Väistäkäähän, arvon herrasväki. Mie ajan auton tähän. Kesähessu taitaa tarvita nyt ammattiauttajaa.

Kiitollisena mutta harmissaan Jape lysähti Kariluodon auton takapenkille. Tämäkin nyt vielä! Vanhana jalkapalloilijana Jape tiesi varsin hyvin, mitä tällainen kipu polvessa merkitsi. Edessä olisi kesä keppien kanssa ja pahimmassa tapauksessa leikkaus.

***

– Olkaa hyvä ja jääkää tähän odottamaan. Lääkäri tulee tutkimaan heti kuin vain pääsee, ammattimaisen ystävällinen hoitaja painoi kylmäpussin Japen polveen, hymyili osaaottavasti ja katosi saman tien.

Jape katseli ympärilleen. Terveyskeskukset näyttivät aivan samalta, oltiin sitten Kälviällä tai Kannelmäessä. Jape antoi itsensä valua tuolilla melkein makuuasentoon ja sulki silmänsä. Ties kuinka kauan tässä joutui vielä odottelemaan. Polveenkin sattui aivan vietävästi.

Samassa ovi aukeni.

– No, mutta. Peltonen Helsingistähän se siinä. Taas tavataan.

Japen oli vaikea uskoa korviaan ja hän avasi silmänsä epäuskoisena. Ovella seisoi keijukaistyttö ja katseli Japea siniset silmät tuikkien. Tyttö kulki läpi huoneen valkoisen takin helmat liehuen ja istahti pöydän ääreen. Sitten hän katsoi Japeen odottavasti.

– No. Miten sie oot menny polves telomaan?

Japen ilmeen täytyi näyttää todella häkeltyneeltä, sillä tyttö purskahti iloiseen nauruun.

– Mie oon Mona. Tai lääketieteen kandidaatti Lahti, ihan kummin vaan sie haluat kutsua. En tainnut viimeksi ennättää kertoa, että mie oon kesälääkärinä täällä terveyskeskuksessa. Otahan mukava asento niin mie vähän tutkailen tuota siun polveas.

Ellei polveen olisi silloin tällöin vihlaissut ilkeästi Jape olisi luullut näkevänsä taas haaveunta. Hän oli löytänyt keijukaisen ja tiesi nyt jopa tytön nimenkin. Kaiken lisäksi tyttö oli niin lähellä häntä, että Japea melkein pyörrytti. Jape veti syvään henkeä ja sulki taas silmänsä. Parempi olla pyörtymättä. Tytöllä oli jo riittävän outo kuva hänestä.

Tytön rykäisy sai Japen avaamaan taas silmänsä.

– No niin. Mie oon melkein varma, että polvi on vaan revähtänyt, mutta se pitää kuitenkin kuvata. Mie lähetän siut nyt siis röntgeniin.

Pettymys paistoi Japen kasvoilta. Tähänkö tämä nyt sitten jäi? Pitääkö hänen hajottaa toinenkin polvensa tavatakseen taas Monan?

Aivan kuin Japen ajatukset lukien Mona katsoi Japea veikeästi kulmiensa alta, hymyili ja vinkkasi sitten silmää.

– Kun sie palaat, mie katson kuvat. Ja kun mie oon katsonut kuvat, mie tarjoon siulle jätskin. Sopiiko?

Kävi niin tai näin – Jyväshyvä.